Mikä erottaa marxismin anarkismista? Miksi kaksi teoriaa? Miten ne erottuvat toisistaan, mitkä ovat niiden ansiot suhteessa toisiinsa ja kumpi näistä kahdesta teoriasta — tai mikä yhdistelmä näistä teorioista — olisi paras työkalu taistelussa kapitalismia ja porvarivaltiota vastaan? Tällainen pohdinta on välttämätöntä kaikille vallankumouksellisille pyrkimyksenä ymmärtää ja saada haltuun vallankumouksellinen teoria.
Suurin osa anarkistisesta teoriasta pitää päämääränään samaa asiaa kuin marxismi: yhteiskunta ilman luokkia ja valtiota. Marxismi ja anarkismi ovat liitossa sikäli, kun ne kumpikin vastustavat sortoa ja epätasa-arvoa kaikissa muodoissaan. Juuri tästä syystä usein käy niin, että radikalisoituessaan ihmiset suhtautuvat myönteisesti kumpaankin teoriaan.
Me uskomme, että vaikka marxismi ja anarkismi teorioina yhdessä pyrkivät ihmiskunnan vapauttamiseen, siinä missä anarkismi paradoksaalisesti hylkää teorian älyllisen elitismin ja nojatuoliaktivismin muotona, marxismi hyödyntää kaikkia tieteellisen teorian kehitysaskeleita sekä historiallista analyysia, jotta työväenluokka voisi ymmärtää yhteiskuntaa muuttaakseen sen.
Marxilanen teoria on kiinnostunut ennen kaikkea epätasa-arvon ja sorron ymmärtämisestä: miksi ne ovat olemassa, mistä ne tulevat, mikä niiden rooli on ja missä olosuhteissa ne ovat kumottavissa. Niiden ymmärtäminen ei tarkoita vain niiden kuvailua tai sen toteamista, että luokkiin perustuva yhteiskunta on epätasa-arvoinen ja että valtiokoneisto on pohjimmiltaan repressiivinen. Ymmärtäminen marxisteille tarkoittaa näiden tekijöiden selittämistä materiaalisesti ja historiallisesti.
Luokkien ja valtion alkuperä
Kaikkialla minne katsomme, näemme esimerkkejä äärimmäisestä epätasa-arvosta, kärsimyksestä ja valtiovallan harjoittamasta sorrosta. Ne ovat niin yleisiä, että pidämme niitä itsestäänselvyyksinä, luonnollisena asioiden tilana. Tavallinen keskivertokansalainenkin elää nöyryyttävän ja loppumattoman rahan vallan alaisuudessa ja on pakotettu järjestämään koko elämänsä sen ympärille, että tekee rahaa jollekin toiselle seuraten pomonsa aikataulua ja määräyksiä.
Kuten Rousseau sanoi, kaikkialla ihminen on kahleissa, ja silti synnymme vapaina, tarkoittaen, että kahleemme ovat ihmisten tekemiä ja mikä olennaista, sellaisten ihmisten takomia, jotka pohjimmiltaan ovat samanarvoisia kuin me itse — kapitalistiluokalla ei ole taikavoimia ja yli-inhimillisiä voimia. Joten miksi me kärsimme lainkaan? Miksi (ja milloin) ylivoimainen enemmistö ihmiskunnasta alistui pienen vähemmistön keinotekoiselta vaikuttavan vallan alle? Selvästi vallitsevissa olosuhteissa on jotain, joka mahdollistaa sen, että meitä käyttää hyväksi pieni vähemmistö. Mikä tämä jokin on?
Marxisteina ja materialisteina me ymmärrämme, että luokkataistelu ei synny tyhjästä, vaan on johtuu yleisemmästä olemassaolon taistelusta; kyseessä on ilmenemismuoto ihmisen väistämättömästä kamppailusta luonnon kanssa, käyttääksemme hieman karkeaa ilmaisua. Ennen kuin kanssaihmisemme orjuuttavat meidät, olemme kaikkialla vaikuttavien luonnonlakien alaisia. Kyllä, kaikki me synnymme maailmaan vapaina, eli meillä ei ole minkään jumalan meille määräämää asemaa. Samaan aikaan ihmiset ovat kuitenkin kiistatta luonnon armoilla. Marxin sanoin, ihminen on kärsivä, rajallinen olento; tunnemme riipuvuutemme luonnosta joka sekunti kun hengitämme, kun tahdosta riippumattomat lihakset vatsassamme kehottavat meitä etsimään ruokaa, aina kun hauras rakenteemme värisee kylmästä. Jos meillä ei olisi niin pakottavia materiaalisia tarpeita, meidän ei
tarvitsisi anella kapitalistilta töitä. Näin ollen ennen kuin voimme ymmärtää vapauden puutteen yhteiskunnassamme, meidän täytyy ymmärtää tämä kaikista perustavanlaatuisin sosiaalinen laki: materiaaliset olosuhteet ovat tietoisuuden pohja.
Historiassa on tapahtunut mitä merkillisimpiä muutoksia. Suurimman osan ihmiskunnan historiasta ihmisillä ei ollut sortavaa valtiota hallitsemassa heitä tai juurikaan luokkaan perustuvaa hyväksikäyttöä. Silti jostain syystä olosuhteet hyväksikäytölle ja pakottamiselle ovat syntyneet. Tämän lisäksi hyväksikäytön ja valtion määräysvallan muodot ovat muuttuneet useita kertoja, ja niiden myötä myös kulttuurin suhteellinen kehitystaso. Mikä pohjimmainen mekanismi tai prosessi nivoo tämän kaiken yhteen, mikä on se lanka, joka yhdistää nämä kaikki samaksi kategoriaksi, ’yhteiskunnaksi’? Marxisteille tämä lanka on työvoiman taloudellistaminen, tuotantovoimien (käyttökelpoisen teknologian) kehittäminen tämän tai tuon luokan käytettäväksi kamppailussa luonnon kanssa. Kun ihmiskunta kehittää hyödyllistä teknologiaa, sen välittömänä tavoitteena on aina se, että joku voi elää paremmin, saa turvaa kamppailussa luontoa vastaan. Kun tällaista teknologiaa kehitetään ja käytetään sosiaalisesti, on sillä ennakoimattomia sosiaalisia seurauksia, jotka muuttavat yhteiskunnan rakennetta ja tuovat jotkut valtaan toisten yli. Ne, jotka hallitsevat tuotantovoimia, hallitsevat yhteiskuntaa.
Kuten olemme todenneet, alkukantaisissa yhteisöissä ei ollut hyväksikäyttöjärjestelmää eikä valtiokoneistoa, koska ne syntyivät suoraan ’luonnosta’, jossa ei ole muodollisia arvojärjestyksiä tai komentoketjuja. Tuottavuus oli niin alhainen, ettei yhteisöllä yksinkertaisesti ollut varaa ylläpitää etuoikeutettua kerrostumaa. Elo näissä olosuhteissa oli epäilemättä ankaraa, mutta yhteisöissä vallitsi todennäköisesti suhteellinen harmonia, koska kaikkien täytyi tehdä osansa yhteisessä kamppailussa. Mutta tämä harmonia rajoittui heimoon, jonka maantieteellisten rajojen ulkopuolella olivat muut heimot. Kun maantieteellisesti hajallaan olevat heimot kehittivät tuotantovoimiaan, ne laajenivat ja lopulta joutuivat tekemisiin muiden yhteisöjen kanssa. Yhteisöjen välille kehittyi kauppaa perustuen erilaisiin hyödykkeisiin, jota eri heimot tuottivat, ja tätä kauppaa käytettiin kaikissa yhteisöissä niiden itsensä rikastuttamiseen. Vaikka kaikissa yhteisöissä olisi vallinnutkin suuri yhtenäisyys ja yhteistyö tuotannossa, yhteisöjen välillä tällaista yhtenäisyyttä ei juurikaan ollut. Yhteisöt eivät olleet kiinnostuneita tuottamaan mitään toisen hyväksi, vaan ainoastaan vaihdettavaksi. Ja näin yhteisöjen välille kehittyi kilpailua ja vihamielisyyttä, mutta myös yhteisöjen sisäinen elämä alkoi yhä enemmän määrittyä sen mukaan, että yhteisön ulkopuoliseen vaihdantaan piti tuottaa hyödykkeitä. Voimme päätellä, että ne, joilla oli enemmän tekemistä itse prosessin kanssa, eli kylänvanhimmat, jotka johtivat tuotantoa ja olivat yhteydessä muihin yhteisöihin, olivat etuoikeutetussa asemassa muihin nähden. Lisäksi tällaisista maantieteellisen hajaannuksen ja vihamielisyyksien olosuhteista nousee kamppailu resursseista ja maan hallinnasta. Yhteisöjen väliset sodat liittyen maa-alueiden hallintaan ja toisten yhteisöjen työvoiman käyttöön syntyvät tällaisesta tilanteesta. Näin yhteisöllinen kamppailu tuotantovoimien kehittämiseksi aiheutti yhteisön hajoamisen ja luokkajaon synnyn.
Tämä on materiaalinen, taloudellinen pohja luokille ja valtiolle. Marxistien ja anarkistien välillä on erimielisyys siitä, nousevatko ensin luokkaerot, jota seuraa pakottava valtiokoneisto hallitsevan luokan suojelemiseksi (marxilainen positio) vai syntyivätkö valtiovalta ja sen sortokoneisto ensin, mistä johtuivat sitten luokkaerot, kuten jotkut anarkistit argumentoivat. Kysymys ei ole niinkään kronologiasta, eli syntyivätkö luokat vai valtio ensin, vaan kysymys on enemmänkin muodosta ja sisällöstä, eli onko valtiovalta luokkaerojen perusta, jotka luokkaerot olisivat vain valtiovallan muodollinen ilmaisu ja joiden päämääränä olisi vain valtiovallan ylläpitäminen (anarkistinen positio). Vaihtoehtoisesti voidaan kysyä, ovatko luokkasuhteet kaiken poliittisen vallan, valtiovallan sekä pakon todellinen sisältö ja pohja, kuten Engels argumentoi polemiikissaan Dühringille (joka ei ollut anarkisti):
”…vaikka oletamme tämän hetken, että Herr Dühring on oikeassa sanoessaan, että seuraten kaikkea mennyttä historiaa päädytään siihen, että ihminen orjuuttaa toisen ihmisen, olemme silti hyvin kaukana siitä, että olisimme päässeet asian juurille. Sillä nousee kysymys: kuinka Crusoe orjuutti Perjantain? Vain huvikseen? Ei suinkaan. Päinvastoin, me näemme, että Perjantai ”pakotettiin palvelemaan taloudellisessa mielessä orjana tai pelkkänä työkaluna ja häntä ylläpidettiin niin muodoin myös vain työkaluna”. {D. C. 9}. Crusoe orjuutti Perjantain vain, jotta Perjantai työskentelisi Crusoen hyväksi. Kuinka Crusoe sitten saa hyödyn Perjantain työstä? Vain siten, että Perjantai tuottaa työllään enemmän kuin ne elämisen perusedellytykset, jotka Crusoen on hänelle annettava, jotta hän voi jatkaa työntekoaan… Herr Dühringin nimenomaan valitsema lapsellinen esimerkki, jota hän käytti perustelunaan sille, että voimankäyttö on ”historiallisesti perustavanlaatuinen seikka”, todistaa näin ollen, että voimankäyttö on vain keino, ja että päinvastoin taloudellinen hyöty on päämäärä. Ja ”mitä
perustavanlaatuisempi” päämäärä on verrattuna keinoihin sen saavuttamiseksi, sitä perustavanlaatuisempi historiassa on taloudellinen puoli poliittiseen puoleen nähden… Alistaminen on aina ollut — käyttääkseni Herr Dühringin eleganttia ilmaisua — ”vatsantäyttötyökalu” (vatsan täyttäminen tässä ilmaisun hyvin laajassa merkityksessä), mutta missään tai koskaan ei poliittista yhteisöä perusteta ”sen itsensä vuoksi”… Crusoe ”miekka kädessään” {D. C. 23} tekee Perjantaista orjansa. Mutta hallitakseen tätä Crusoe tarvitsee muutakin kuin miekan. Kaikilla ei ole mahdollisuutta hankkia orjaa. Hyötyäkseen orjastaan ihmisellä on oltava kaksi asiaa: ensinnäkin, työkalut ja materiaali orjan työtä varten ja toisekseen, kyky tyydyttää orjan perustarpeet. Näin ollen orjuus tulee mahdolliseksi vasta, kun tietty tuotannon taso on saavutettu ja tietty omaisuuden jaon epätasa-arvo on jo olemassa.” (Engels, Anti-Dühring)
Valtiovalta ei siis ole mikään sattumanvarainen pahuuden ilmenemismuoto, joka on olemassa itsensä vuoksi, eivätkä sen kielteiset piirteet eli sorto ja epätasa-arvo ole sen luontaisia ominaisuuksia, vaan ne syntyvät kehittyvästä taloudellisesta epätasa-arvosta ja ovat riippuvaisia siitä. Valtio ei myöskään
sorra kaikkia yhteiskunnan jäseniä tasaveroisesti, vaan meidänkin yhteiskunnassamme on monia kapitalisteja, joilla ei ole suoraa yhteyttä valtioon, mutta jotka silti kokevat tulevansa sen kautta hyvin edustetuiksi. Tämä johtuu siitä, että pohjimmiltaan valtio saa valtansa hallitsevalta taloudelliselta luokalta, jota se palvelee suojelemalla hallitsevan luokan omaisuutta ja ylipäänsä pitämällä yllä yhteiskunnallista järjestystä.
Tästä seuraa kaksi meitä kiinnostavaa seikkaa. Mikäli luokka kykenee käyttämään taloudellista valtaa, se voi siten periaatteessa hallita omaa valtiokoneistoaan sen sijaan, että olisi sen uhri, koska valtiovalta pohjimmiltaan on riippuvainen taloudellisista suhteista. Jos valtiovalta on työkalu, jolla sortaa toisia luokkia, ja jos marxistit ja anarkistit ovat samaa mieltä siitä, että työväenluokan vallankumous kohtaa aktiivista, järjestäytynyttä vastarintaa porvariston taholta (minkä tosiasian monet anarkistit tunnustavat), silloin työväenluokka voi ja sen täytyy käyttää tätä valtiovaltaa eli organisoida oma pakkokoneisto puolustaakseen vallankumousta vastavallankumoukselta. Niin kauan kuin työväenluokka kykenee kollektiivisesti ja demokraattisesti johtamaan ja kehittämään taloutta omien etujensa mukaisesti käyttäen demokraattisia työläisten neuvostoja, he pystyvät pitämään valtiokoneiston hallinnassaan niin kauan kuin sitä tarvitaan. Monille anarkisteille edustuksellisuus sinänsä politiikan muotona sisältää ongelman siemenen, tai itsessään jo on tuo ongelma. Heidän mukaansa kukaan ei voi aidosti edustaa toista, ja edustaja väistämättä päätyy käyttämään asemaansa väärin. Mutta muoto ei ole ongelman ydin. Kuten olemme todenneet, mikäli näin olisi, porvaristo olisi aina omien valtiokoneistossa toimivien edustajiensa sortama. Porvarillinen parlamentti ei koskaan edusta ’kansaa’, ei siksi, että koko edustuksellisuus sinänsä olisi pelkkää huijausta, vaan koska parlamentti on taloutta, mediaa jne. hallitsevan luokan hallinnassa, eikä tämän luokan etu ole yhteneväinen ’kansan’ edun kanssa.
Sama pätee työläisten organisaatioihin. Mikäli ammattiliittojen ja työväenpuolueiden johto pettää työväenluokan, se ei johdu siitä, että he ovat johdossa, vaan koska he kokevat murskaavaa sosiaalista painetta hallitsevan luokan taholta, jonka ideologia hallitsee yhteiskuntaa. Ratkaisu tähän ongelmaan ei ole koskaan hylätä työväenliikkeen johtajuuden käsitettä, vaan käydä taisteluun sellaista johtoa vastaan, joka on pettänyt työväenluokan porvariston hyväksi. Ironisesti, vaikka anarkistinen liike vakuuttaa palavaa vihaansa byrokratiaa ja johtamista kohtaan, siinä on usein ilmennyt oikeistolaisen johtamistyylin fetisointia ja työväenluokkaisen rivijäsenistön sivuuttamista. Anarkistit tyypillisesti pitävät pelkkää byrokratian olemassaoloa ja osallistumista parlamentarismiin syinä työväenpuolueiden degeneraatioon. Näin he jättävät huomiotta, että ehtona byrokratian siirtymiseen oikealle on aina avoimen luokkataistelun puute, puute alhaaltapäin suuntautuvasta paineesta. Tälle ei ole muuta parannuskeinoa kuin työväenluokan massojen järjestäytyminen ja vallankumouksellisten ajatusten puolesta kamppaileminen näissä organisaatioissa. Näin me pääsemme eroon petollisesta johdosta ja saamme tilalle vallankumouksellisen johdon. Mikäli tällaista kamppailua ei ole, on väistämätöntä, että tällaisten organisaatioiden yläkerrokset vieraantuvat rivijäsenistöstä ja pyrkivät yhteistyöhön kapitalistien kanssa.
Mutta marxistien lopullinen päämäärä ei ole työläisvaltio ja aito vallankumouksellinen johto. Myös me näemme tarpeen valtiottomalle yhteiskunnalle. Se voi tulla mahdolliseksi vasta, kun ne objektiiviset olosuhteet, jotka vaativat valtiokoneiston olemassaolon (luokkataistelu) ovat kadonneet. Toisin sanoen, kun työväenluokka on tehnyt itsensä luokkana tarpeettomaksi hävittämällä kaikki luokat, yhdistänyt ihmiskunnan globaalin tuotantosuunnitelman alaisuuteen, jossa ei ole pysyviä materiaalisia ristiriitoja luokkien tai kansakuntien välillä, ja kun tuotanto on saavuttanut sellaisen tason, että työviikko voidaan vähentää siten, että kaikki pystyvät kehittämään itseään ja osallistumaan yhteiskunnan pyörittämiseen. Silloin pakottamisella tai alistamisella ei ole objektiivista virkaa eikä niillä ole enää mitään arvoa.
Johdon objektiivinen tehtävä
Kuuluisa venäläinen anarkisti Kropotkin pelkäsi, että mikäli poliittinen johto perustaa sosialistisen yhteiskunnan, joka organisoidaan keskitetysti laajassa kansallisessa tai kansainvälisessä mittakaavassa, vallankumousta johtanut älyllinen eliitti asettaa itsensä uudeksi hallitsevaksi ryhmittymäksi yhteiskunnan yläpuolelle. Tällaisen yhteiskunnan monimutkainen tuotantorakenne merkitsisi Kropotkinin mukaan, että tarvittaisiin ’teknokraatteja’ prosessin johtajina ja suunnittelijoina (sillä oletuksella, että työläiset eivät ymmärtäisi näin monimutkaista tuotantorakennetta), jotka pomottaisivat sitten työläisiä:
”kollektivismi teki tarpeelliseksi jonkinlaisen auktoriteetin työläisten yhteisössä, joka mittaisi yksilöllistä suoriutumista ja valvoisi tavaroiden ja palveluiden jakelua. Tämän seurauksena… kollektivistisessa järjestelmässä on epätasa-arvon ja ylivallan siemenet.” (Avrich, The Russian Anarchists, s. 29)
Mutta kollektivismi sinänsä laajassa ja monimutkaisessa mittakaavassa ei sisällä epätasa-arvon ja ylivallan siemeniä, vaan ne ovat jo valmiiksi olemassa olevissa materiaalisessa epätasa-arvossa ja hyväksikäytössä, joista johtuu jako henkiseen ja fyysiseen työhön luokkayhteiskunnassa, jolloin toiset nauttivat ylellisyydestä opiskella ja toiset tekevät niin kuin käsketään. Luokkavalta ja pitkät työajat merkitsevät, että yhteiskunnassamme työläisten ei ole mahdollista suunnitella ja ohjata tuotantoa itse.
Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että kapitalistiluokka tuottaa asioita kerryttääkseen omaa yksityistä voittoaan ja ei siten voi sallia työläisten hallitsevan tätä voittoa, ja toisekseen, koska työläisillä ei ole aikaa demokraattisesti suunnitella yhteiskuntaa. Kropotkin lähestyy asiaa täysin väärästä suunnasta, joten hänen ratkaisunsa — lokalismi, federalismi ja ’yksinkertaistettu’ talous — johtaisivat vain samoihin ongelmiin pienemmässä mittakaavassa. Vain globalisoitu talous, globaali työnjako, joka tosiasiallisesti vallitsee jo kapitalismissa, mutta joka harmonisesti suunniteltaisiin globaalissa mittakaavassa (kun globalisoitu kapitalistinen talous on täynnä alueellisia epätasa-arvoja ja vastakkainasetteluja eikä ole lainkaan suunniteltu) voi vapauttaa työväenluokan ja asettaa tavalliset ihmiset ohjaajan paikalle, koska vain tämän järjestelyn tuottama korkea tuottavuus ja siihen liittyvä hienostunut teknologia voivat lyhentää työviikkoa niin, että massaosallistuminen tulee mahdolliseksi ja tekee tyhjäksi surkean tappelemisen ihmisten ja kansakuntien välillä työpaikoista, resurssien hallinnasta jne. Kropotkin itse asiassa päätyy holhoavaan asenteeseen työläisiä kohtaan vihjaamalla, että massat eivät olisi kykeneviä suunnittelemaan taloutta, kun todellisuudessa asioiden tila johtuu siitä, että työläisiä estetään tekemästä niin. ’Teknokraatit’ pitävät asemansa työläisten yläpuolella ainoastaan, koska yhteiskunnassa, joka perustuu työväenluokan hyväksikäyttöön, työläisiä estetään osallistumasta korkeakoulutukseen. Kun tästä hyväksikäytöstä hankkiudutaan eroon kansallistamalla talous, ongelma ratkeaa. Itse asiassa tämä on ainoa tapa ratkaista ongelma.
’Lokalisaatiota’, käyttääksemme tätä ilmaisua, tapahtui Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa heti vuoden 1917 jälkeen ja se oli itse asiassa juuri osa ongelmaa, joka johti stalinismiin.
”Raportin [brittiläiseltä ammattiyhdistysdelegaatiolta Neuvostoliittoon vuonna 1924] mukaan työläisistä oli tehty yhdessä yössä ’uusi osakkeenomistajien joukko’. Samanlaisen havainnon teki vuonna 1918 eräs bolshevikki, jonka mukaan työläiset [heidän hallitsemissaan tehtaissa] pitivät työkaluja ja välineitä ’omana omaisuutenaan’. Ryöstely ja varkaudet eivät olleet tavattomia… Yksittäiset tehdasneuvostot lähettivät ’hankkijoita’ provinsseihin ostamaan polttoainetta ja raaka-aineita, joskus
kohtuuttomilla hinnoilla. Usein he kieltäytyivät jakamasta tarvikkeita niiden tehtaiden kanssa, joiden tarve oli suurin.” (Avrich, The Russian Anarchists, s. 162-163)
Mikä selittää tämän? Eikö jokaisen paikallisen tehtaan hallinta työläisten toimesta ole mahdollista? Ei, tämä ei ole selitys. Sen sijaan tilanteen selittävät äärimmäinen taloudellinen kaaos ja köyhyys, jotka seurasivat vuoden 1917 vallankumousta, kun saksalainen imperialismi otti haltuunsa suurimman osan Venäjän teollisuudesta, joka oli jo valmiiksi sodan runtelema. Ongelma oli juurikin ’lokalisaatio’. Näiden työläisryhmien näennäinen autonomia (itse asiassa he eivät olleet lainkaan autonomisia, vaan markkinoiden, rahan ja omien tyhjien vatsojensa hallinnassa) syntyi reaktiona vallankumouksen (joka oli myös ’lokaali’siten, että se oli rajoittunut Venäjälle ja siten resurssiköyhä) kyvyttömyyteen ratkaista nopeassa aikataulussa pahoja materiaalisia ongelmia. Stalinismin murskaavan painon selittää, ei sentralismi ja talouden monimutkaisuus, vaan talouden hajoaminen alueellisiin vihamielisyyksiin, kaupungin ja maaseudun vastakkainasetteluun, joiden ansiosta vanha tsaristinen byrokratia sai uuden otteen yhteiskunnasta luoden uudet privilegiot juuri siksi, että sama köyhyys oli edelleen olemassa. Työväenluokan vallankumouksellisilla oli liian kiire taistelussa välittömästä henkiinjäämisestä, tai he taistelivat ja kuolivat sisällissodassa, joten he eivät pystyneet kollektiivisesti ja harmonisesti suunnittelemaan taloutta. Makhnon anarkistiliike Ukrainassa Venäjän sisällissodan aikaan oli ilmaus vastakkainasetteluista kaupungin ja maaseudun välillä, kun maaseutu ei kyennyt ruokkimaan kaupunkia, eikä suinkaan ratkaisu siihen:
”Makhno johti talonpoikaista liikettä, joten sillä ei ikinä ollut vahvaa kannatuspohjaa kaupungeissa. Suurin osa työläisistä, jotka elivät Ukrainassa Makhnon hallitsemilla alueilla olivat joko bolshevikkien tai menshevikkien puolella. Seuraavat esimerkit havainnollistavat Makhnon asennetta työväenluokkaa kohtaan. Kun rautatie- ja lennätintyöläiset Ekaterinoslav-Sinelnikovo-linjalla kärsivät edelleen Denikinin miehityksen aiheuttamasta pitkästä nälänhädästä, he pyysivät Makhnoa maksamaan tekemästään työstä. Hän vastasi: ’Me emme ole niin kuin bolshevikit emmekä ruoki teitä, me emme tarvitse rautateitä; jos tarvitsette rahaa, ottakaa leipänne niiltä, jotka käyttävät rautateitänne ja lennättimiänne’. Toisessa tapauksessa hän totesi työläisille Brianskissa: ’Koska työläiset eivät halua tukea Makhnon liikettä ja vaativat maksua panssaroidun vaunun huoltamisesta, otan tämän panssaroidun vaunun korvauksetta enkä maksa mitään’.” (artikkelista The Makhno anarchists, Kronstadt and the position of the Russian peasants in post-revolutionary Russia, www.marxist.com)
Se, ettei primitiivisissä yhteisöissä ole luokkia tai valtiota ei johdu ’autonomiasta’, ’lokalismista’ tai talouden yksinkertaisuudesta, vaan itse asiassa niiden sisäisestä ’sentralismista’ eli yhtenäisyydestä, jonka materiaaliset olosuhteet vaativat. Kaikkien täytyy työskennellä yhdessä selviytyäkseen. Näin
ollen päästäksemme eroon Kropotkinin teknokraateista, jotka despoottisesti käskevät työläisiä tuottamaan ja kuluttamaan niin ja niin paljon, meidän tulee kehittää tuotantoa niin pitkälle, että tarve sellaiselle ohjaukselle poistuu:
”Kommunismin materiaalisena pohjana tulee olla niin korkea inhimillinen
taloudellisten voimien kehitysaste, että tuottava työ ei enää ole rasite, ei vaadi pakkoa, ja elämisen tarpeiden jakaminen, koska niitä on jatkuvasti riittämiin, ei vaadi — kuten se nyt vaatii missä tahansa vauraassa perheessä tai ”säädyllisessä” majatalossa — lainkaan hallintaa, vaan ainoastaan koulutusta, tottumusta ja sosiaalisesti
muodostunutta näkemystä.” (Trotski, Petetty vallankumous)
Vastoin kuin anarkistit toivovat, poliittinen johto yhteiskunnassa on tarpeellista työväenluokalle. Se voidaan hylätä ja tehdä tarpeettomaksi ainoastaan, mikäli työväenluokalla on aikaa ja pyrkimys kollektiivisesti kehittää vallankumouksellista teoriaa, kollektiivisesti ymmärtää vallankumouksen tärkeys ja sitten organisoida se. Sellaisten kuuluisien teoreetikkojen kuin Marx ja Bakunin pelkkä olemassaolo todistaa, että kapitalistisessa yhteiskunnassa näin ei ole. Sekä Marx että Bakunin ovat johtavassa asemassa (pitivät he siitä tai eivät) sellaisen teorian kehittämisessä, jolla liikkeen tietoisuus lisääntyy. Joidenkin anarkistien mukaan ajatusten tulisi johtaa meitä ihmisten sijaan. Tämä itse asiassa havainnollistaa, miten poliittisen johtajuuden objektiivinen tarve pakottaa itsensä anarkistiseen teoriaan jatkuvasti. He vain antavat sille toisen nimen. Anarkismin teoreetikot, jotka itse toimivat johtajina kehittäessään teorioita yhteiskuntaan vaikuttaakseen, ovat käyttäneet sellaisia käsitteitä kuin työväenluokan ’apurit’, työväenluokan ’puhujat’, vallankumoukselliset ’polunlöytäjät’, tarve ’tietoiselle vähemmistölle ammattiyhdistyksissä’ tai Bakuninin käsite kurinalaisesta blanquistisesta vallankumouksen ’direktoraatista’. Anarkistit käyttävät näitä termejä, mutta eivät selitä, miksi ne ovat tarpeellisia ja miten ne eroavat poliittisesta johtajuudesta. Miksi työväenluokka tarvitsee apureita, polunlöytäjiä, direktoraatin, puhujia tai tietoisen vähemmistön? Ja mikä tällaisten henkilöiden rooli olisi? Jos meillä on johtajina vain ajatukset, kuka sitten on kehittänyt nämä ajatukset (sillä niiden kehittäjä ei ole työväenluokka kollektiivisella, yhtenäisellä tavalla), kuka on se henkilö, joka oletettavasti pystyy ne parhaiten artikuloimaan, joka parhaiten pystyy esittämään nämä ajatukset
ay-neuvotteluissa, joihin koko työväenluokka ei samanaikaisesti pysty osallistumaan? Asian perimmäinen luonne ei muutu sillä, että sitä kutsutaan joksikin muuksi.
Aina kun anarkistit ovat päässeet vaikutusvaltaiseen asemaan vallankumouksellisessa aidossa vallankumouksellisessa liikkeessä, ovat he aina joutuneet hyväksymään johtajuuden tai valtion roolin jossain muodossa. Makhnon liike, puolustautuessaan valkoiselta vastavallankumoukselta, ”äänesti ’vapaaehtoisen mobilisaation’ puolesta, mikä todellisuudessa tarkoitti värväämistä, koska kaikkien kykenevien miesten täytyi palvella, jos kutsu kävi”. Tällaisen sotilaallisen auktoriteetin turvin he ”jakoivat jokaiselle kommuunille karjaa ja maatalousvälineitä, jotka oli takavarikoitu läheisiltä aatelisten tiluksilta”. Toisin sanoen, Makhnon johdolla he organisoivat valtion, joka tukahdutti vastavallankumouksen eli aateliston, tosin paikallisen sellaisen. Kyllä, he olivat autonomisia bolshevikkihallinnosta, mutta heidän hallitsemallaan alueella ei kukaan ollut autonominen. Lisäksi liikkeen luonne oli erittäin poliittinen:
”uusi neuvosto rohkaisi [eli johti] pitämään vaalit, joissa valittiin ’vapaat’ neuvostot kaupunkeihin ja kyliin, eli neuvostot, joihin eivät saaneet kuulua poliittisten puolueiden jäsenet [toisin sanoen kyseessä oli Makhnon de facto puolueen diktatuuri!]… valta oli tiukasti Makhnon ja hänen esikuntansa käsissä… Makhno nimitti avainupseerit”. (Avrich, The Russian Anarchists, s. 214-215)
Tarkoituksenamme ei ole pilkata Makhnon hallintoa, vaan osoittaa, miten objektiiviset olosuhteet väkivaltaisen luokkataistelun oloissa sisällissodassa pakottivat Makhnon omaksumaan poliittisen ja henkilökohtaisen johtajuuden.
Anarkosyndikalistit väittävät, että yleislakko, johon osallistuu suurin osa työväenluokasta, riittäisi kumoamaan kapitalismin, ja se vieläpä saavuttaisi tämän ilman johtavaa puoluetta. Mutta yleislakkojen historia opettaa meille toisin. Ne eivät itsessään ole olleet riittäviä kapitalismin kumoamiseen (yleislakkoja on järjestetty lukuisia, mutta kapitalismi on ja pysyy) ja ammattiyhdistysten johto itse asiassa johtaa niitä poliittisesti. Valitettavasti tämä johto on harvoin ottanut vallankumouksellisen roolin ja sen taipumuksena on pettää yleislakot. Näin ollen vaatimus yleislakosta tulee yhdistää poliittisen kamppailuun reformistista ay-liikkeen johtoa vastaan. Historia on kuitenkin osoittanut, että tällaista kamppailua ei synny, eikä se varsinkaan päädy voittoon, automaattisesti. Yleislakossa jonkun organisoidun ryhmittymän täytyy ottaa esille ajatus lakon käyttämisestä kapitalismin nujertamiseen, jotta työväenluokka voisi rakentaa sosialismin. Tällainen ryhmittymä olisi siis johdossa. Sen tehtävänä täytyy olla kamppailun voittaminen, reformistien nujertaminen vakuuttamalla työväestön massat siitä, että sen ajatukset ovat korrekteja ja välttämättömiä, toisin sanoen tehtävänä on johtaa työväenluokka ottamaan valta ja kumoamaan kapitalismi.
Teorian hylkääminen
Kuten edellä on esitetty, anarkismissa on vahva taipumus hylätä teoria yhteiskunnan tieteellisenä tutkimusvälineenä, koska he yhdistävät sen intellektuellieliittiin ja jähmettymiseen. Tästä syystä he ovat taipuvaisia tulkitsemaan kaiken puheen ’historiallisista laeista’ yhteiskunnissa, ja eri luokkien objektiivisista rooleista, älyllisenä huijauksena, idealistisena (tarkoittaen ajatusten tai teorian nostamista yhteiskunnan yläpuolelle) keksintönä, jolla massat sekoitetaan hyväksymään meidän johtomme,
”Vain tunne, intohimo ja halu ovat liikuttaneet ja liikuttavat ihmisiä sankarillisiin ja epäitsekkäisiin tekoihin; vain intohimoisen elämän alueella, tunteikkaan elämän, sankarit ja marttyyrit saavat voimansa… me emme hyväksy sosiaalisten ilmiöiden väistämättömyyttä; me suhtaudumme skeptisyydellä monien ns. sosiologian lakien tieteellisyyteen.” (tuntematon kirjoittaja artikkelissa venäläisessä anarkistijulkaisussa ’Burevestnik’, lainattu Avrich, The Russian Anarchists, s. 92)
Materialisteina meidän tulee kysyä, mitkä intohimot, kenen intohimot, missä olosuhteissa, minkä edistämiseksi? Puhuvatko anarkistit venäläisen aristokraatin intohimosta rakastajatartaan kohtaan, turhautuneesta venäläisestä intellektuellista, joka intohimoisesti heitti pommin täyteen kahvilaan, vai lakkoilevan työläisen intohimosta? Kuinka tätä intohimoa on tarkoitus käyttää vallankumouksen edistämiseen sen sijaan että se valuisi hukkaan? Marxilainen teoria on idealistista ainoastaan, jos sen yhteiskunnalliset lainalaisuudet ovat sattumanvaraisesti keksittyjä, ja tämä anarkistien itsensä tulisi todistaa. Ainoa tapa todistaa se on yhteiskunnassa, vertaamalla marxilaista teoriaa tapahtuneeseen historiaan. Ei riitä vain julistaa Marxin teoriat huonoiksi liikkeelle, koska hän kehitti ne kirjastossa eikä kadulla, intohimon vallassa. Valitettavasti 1900-luvun historia, teollistumisine ja työläisten massapuolueineen, anarkististen virtausten marginalisoituessa, näyttäisi osoittavan, etteivät Marxin lait olekaan niin sattumanvaraisia.
Koska he torjuvat teorian, monet anarkistit turvautuivat vain kapitalistisen yhteiskunnan ongelmien luettelemiseen ja niinkin pinnallisten parannuskeinojen tarjoamiseen kuin vain kapitalistisen sorron muotojen nimeäminen päinvastaisiksi.
”Gordinit [1900-luvun alkupuolen näkyvä anarkistivirtaus Venäjällä] kehittivät filosofian, jota he kutsuivat ’pan-anarkismiksi’. Se määräsi viisi parannuskeinoa niille viidelle tuhoisalle instituutiolle, jotka piinasivat modernin yhteiskunnan viittä sorrettua ryhmää. Parannuskeinot valtioon ja kapitalismiin olivat yksinkertaisesti valtiottomuus ja kommunismi; lopuille kolmelle sorron elementille parannuskeinot olivatkin sitten hieman kekseliäämpiä: ’kosmismi’ (kansallisen vainoamisen yleinen poistaminen), ’gyneantropismi’ (naisten emansipaatio ja inhimillistäminen) sekä ’pedismi’ (nuorten vapauttaminen ’orjaopetuksen pahuudesta’)”. (Avrich, The Russian Anarchists, s. 177)
”Visionäärisinä utopisteina anarkistit eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota nopeasti muuttuvan maailman asettamiin käytännön edellytyksiin; he ylipäänsä välttivät sosiaalisten ja taloudellisten olojen tarkkaa analyysia… monimutkaisten ideologioiden sijaan he tarjosivat yksinkertaisia toimintaan ohjaavia iskulauseita.” (Avrich, The Russian Anarchists, s. 253)
Sen sijaan, että olisivat tutkineet näiden yhteiskunnallisten ongelmien juurisyitä, anarkistit pitivät niitä sattumanvaraisina. Anarkistien mielestä niiden ratkaisemiseen tarvittaisiin vain, että yhteiskunta jotenkin tajuaisi kollektiivisesti, että se kärsii jostain sattumanvaraisesta epäoikeudenmukaisuudesta, ja sitten kollektiivisesti vain vapauttaisi itsensä siitä. Jos poliittiset ideat ovat monimutkaisia (itse asiassa katsomme, ettei marxismi ole erityisen monimutkaista tai vaikeatajuista), ne ovat monimutkaisia, koska yhteiskunta itsessään on äärimmäisen kompleksinen, sillä on pitkä historia ja vaatii vakaata keskittymistä siihen, mikäli haluamme muuttaa sitä toiveidemme mukaisesti.
Anarkistit väittävät virheellisesti, että Bakunin olisi ennustanut stalinismin todetessaan, että mikäli vallankumousta johtavat marxistit, se degeneroituu väistämättä diktatuuriin työväenluokan ylitse. Mutta koska hänellä ei ollut teoriaa eikä materialistista, historiallista analyysia, Bakunin ei itse asiassa ymmärtänyt niin paljon vihaamansa valtion materiaalista perustaa. Hän vain totesi sen tosiasian, että suurimman osan ihmiskunnan historiasta valtiollista sortoa on esiintynyt ja veti tästä sen johtopäätöksen, että tällaista voi esiintyä myös tulevaisuudessa, ymmärtämättä kuitenkaan miksi. Hänen teoriansa ei selitä stalinismia. Samoin, voimme havainnoida myrskysäätä ja olettaa, että se toistuu joskus tulevaisuudessa, tietämättä lainkaan, mistä myrskysää johtuu. Pysähtynyt kello näyttää ’oikeaa’ aikaa kaksi kertaa vuorokaudessa, mutta sitä ei voi käyttää ajan mittaamiseen.
Kun näitä rivejä kirjoitetaan, Libyan kapinalliset käyvät sotaa vastavallankumouksellista valtiota vastaan. Huolimatta tapahtuneen kansainvälisistä ulottuvuuksista ja liikkeen alkuperästä, he taistelevat eristyksissä. Imperialismi on intervenoinut Libyassa hyödyntäen tilannetta, jossa ei ole olemassa kansainvälistä vallankumouksellista järjestöä, joka kykenisi puuttumaan tilanteeseen kapinallisten puolella tarjoten vallankumouksellista tukea. Mutta ’Länsi’ on puuttunut tilanteeseen turvatakseen omat etunsa, ei libyalaisten massojen. Näin ollen kansainvälisen, vallankumouksellisen proletariaatin velvollisuutena on tarjota apuaan, joka olisi Libyan massojen etujen mukaista. Se tarkoittaa viime kädessä imperialismin tuhoamista sen sydänmailla, jotta libyalaisten ei tarvitsisi enää koskaan kokea sen sortoa. Jotta se onnistuisi, on käynnistettävä koordinoitu kansainvälinen kamppailu, joka taistellaan hamaan loppuun asti. Vain kansainvälinen vallankumouksellinen johto, joka kokoaan ympärilleen maailman työläiset, voi onnistua tässä.
Bakunin sanoi, että ”niin kauan kuin poliittista valtaa on olemassa, on aina hallitsijoita ja alamaisia, herroja ja orjia, hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä”. Me sanomme: ”Niin kauan kuin on olemassa hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä, herroja ja orjia, on aina poliittista valtaa, hallitsijoita ja alamaisia.”